7 x 4 > 28

Meille ihmisille on luonnollista jutella erilaisista asioista kokoontuessamme. Vapaa-ajalla voimme useimmiten valita seuran ja aiheen, mutta töissä olemme jatkuvasti tilanteissa, joissa pitää toimia niiden ihmisten ja aiheiden kanssa joita annetaan. Tämähän on tuttua. Tarvitaan sosiaalisia taitoja, tunneälyä ja tilannetajua. Jopa suomalaiset ovat vähitellen oppineet small talkia, osataan jutustella kohteliaasti kokousten alussa ja sähköposteihin saa pääsääntöisesti kohteliaita vastauksia.

Sen sijaan haastavampaa tuntuu vieläkin olevan sosiaalisuus tuttujen työkavereiden kanssa. Kummallista kyllä, mitä tutumpia he ovat, sen kummallisempiin tilanteisiin joutuu. Onhan se ymmärrettävää että tuttujen kanssa ollaan rennompia. Ajatellaan, että kyllähän he minut jo tuntevat. Koetaan, että työyhteisössä jossa saa olla oma itsensä, on mukava olla. Sama hyväksi kehuttu yhteisön ominaisuus tuottaa kuitenkin myös pahoinvointia. Läheisessä työporukassa raja työpaikan ja kaveripiirin välillä hämärtyy helposti. Se mitä ja miten voidaan toiselle puhua muuttuu ja etenkin väsyneenä tai ärtyneenä saattaa raja ylittyä. Joillekin se on vain mukava asia, toiselle se näyttäytyy epäkunnioittavana ja epäammattimaisena. Tutussa ryhmässä myös kriittisessä keskustelussa saattaa tuttuus tuottaa yllättäviä sudenkuoppia. On yhdellä tavalla hyvä, että asioista voidaan puhua suoraan mutta vaarana on lipsahdus jälleen huonommalle puolelle. Joku saattaa ajatella, että hän vain puhuu suoraan ja sanoo napakasti. Toinen saattaa kuulla sen tilanteen hieman ylimielisenä, töykeänä ja ylikriittisenä. Nyrkkisääntö on, että mitä isompi työryhmä on, sitä tarkemmin tulisi pitää kiinni asiallisesta keskustelutavasta. Neljänkymmenen hengen työpaikassa ei voi enää tuntea kaikkia niin hyvin, että voisi olla täysin varma siitä missä kaikkien raja menee.

Tällaiset arjen tilanteet ovat niitä, joista sitten jutellaan kokouksen jälkeen pienemmällä porukalla. Halutaan yhdessä todeta, että mentiin jonkin rajan yli ja että sitä ei hyväksytä. Niillä keskusteluilla luodaan niitä kirjoittamattomia kulttuurisia rajanvetoja, joissa määritellään sitä mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Hyvä niin. Näinhän meidän yhteiskuntamme toimii. Yhteisö reagoi siihen mitä ei suvaita ja niistä joko jupistaan pienissä porukoissa tai sitten nostetaan isommaksi mielenilmaisuksi, tavalla tai toisella. Jupina on siis hyvää, mutta petollista jos se saa paidan reunasta kiinni. Jupinalla on paha tapa vallata emopuunsa sienirihmaston tavoin. Tyytymättömyys lisää epäkohtien näkemistä ja niitä käsittelevä porukka houkuttelee lyöttäytymään yhä useammin yhteen.

Negatiivisuuden kierteeseen joutuu usein ihan vahingossa. Mutta sieltä pois pääsyyn täytyy tehdä jo vähän töitä. Se vaatii oman toiminnan tiedostamista ja rohkeutta alkaa toimia muodostunutta normia vastaan. Omassa tiimissämme havaitsimme muutama vuosi sitten ajautuneemme tilanteeseen, jossa iso osa keskusteluisa keskittyi epäkohtiin ja tyytymättömyyteen. Tajusimme tilanteen siinä kohtaa, kun moni alkoi valittaa että työmotivaatio on alhainen, töihin ei ole kiva tulla ja töistä lähtee lopen uupuneena. Kun aloimme selvittää mistä tällaiset tuntemukset tulivat huomasimme, että työ itseasiassa oli yhtä kivaa kuin aiemminkin, mutta ilmapiiri oli muuttunut. Arki tuntui täyttyvän pienistä epäkohdista joista oli kasvanut iso ja rasittava möhkäle. Päästäksemme pois negatiivisuuden suosta kehitin meille positiivisen kierroksen menetelmän, jota aloimme toteuttaa aina kerran kuussa pidettävässä kehittämispäivässä. Kierroksen aikana jokainen meistä seitsemästä kertoo neljä positiivista asiaa. Yhden järjestöstämmen, yhden tiimistämme, yhden vasemmalla puolella olevasta ja yhden itsestämme. Jo muutaman kerran jälkeen huomasimme, että olimme alkaneet havaita enemmän positiivisia asioita kuin aiemmin. Kierroksen aikana toisten kertomat auttoivat itseä näkemään ne myös ja yhtäkkiä negatiivisten kokemusten maailma olikin muuttunut huomattavsti positiivisemmaksi. Mielenkiintoista on ollut se, että usein se helpoin kohta on ollut työkaverille ja tiimille annettava palaute, vaikeinta itselle annettu.

Positiivisen puheen vaikutus on jo yleisesti tiedossa ja tämä kokeilu vahvistaa sitä ennestään. Mutta tämänlainen järjestelmällinen positiivisuus on tuottanut paljon enemmän, kuin mitä ajateltiin tai oli edes tarkoitus. Positiivisten asioiden näkeminen on lisännyt uskoa kehitykseen ja asioiden edistymiseen. Purnaamisen sijaan on tyydytty toteamaan epäkohta ja miettimään ennemminkin ratkaisuehdotuksia kuin masennuttu. Toki aina ei ole ruusuista ja purnaamista tarvitaan edelleenkin. Se puhdistaa ilmaa ja välillä on vain saatava pullautettua paha mieli ja turhautuminen ulos. Siihenkin löydettiin työnohjauksessa hyvä keino: paskavartti. Kun jokin ottaa päähän, voidaan sen puhisemiseen ottaa lyhyt aika, ruoditaan se kunnolla ja sitten jätetään se siihen. Niin kuin kaikelle muullekin, myös jupinalle voi olla oma aikansa.

Mitä luulet, voisiko positiivinen kierros olla osa sinun työryhmäsi toimintaa?