In English below
Kuinka ärsyttävää kuvitella löytäneensä kadonneen klassikon vain huomatakseen sen luettuaan, että siitä tehty suomennos komeilee pokkarilistojen luetuimpien kärjessä. Onneksi tämä selvisi vasta nyt, koska minulla on ärsyttävä vastentahtoisuus lukea suosittuja kirjoja. Jokin siinä on, että en vaan pysty tarttumaan kirjaan, jota "kaikki lukevat juuri nyt". Olen oppinut tulemaan toimeen tämän oikkuni kanssa kiertämällä kaukaa kaikki top 10-hyllyt, vain uutuuksia esittelevät arvostelut ja kohdentamalla huomioni edellisvuosien kirjallisuuskilpailujen long listeihin. Nyt minua vainoaa kuitenkin huono onni. Olen ihan varma, että aiheutin sen ostamalla ennen aikojaan The Girl on the train kirjan. Ensin Kazuo Ishiguro meni voittamaan Nobelin muutama päivä sen jälkeen, kun kirjoitin oman postaukseni Never let me go kirjasta. Sitten löysin Elena Frranten Frantumaglian vain huomatakseni. että hänen Napolitrilogiansa on yksi luetuimpia tällä hetkellä (tiedän, elän täydellisessä kirjapimennossa) ja Nyt tämä. Jos ensi viikolla kohkataan Evelyn Waughin teoksista, niin voit syyttää siitä minua.
Mutta asiaan. Stoner. Mietin pitkään, että miten kuvaisin tätä kirjaa ja kirjan päähahmoa Stoneria. Ainoa mitä mieleeni lopulta tuli on vakaasti ja varmasti eteenpäin puksuttava vanha kunnon höyryveturin vetämä juna. Ei uusi, ei ihmeellinen mutta varma, luotettava ja omat pienet kuriositeettinsa omaava. Sekä kirja niin kuin Stoner ovat molemmat sitä samaa vanhaa tekoa, joka tekee tehtävänsä, muokkaa itselleen oman paikan maailmassa, ei jätä ehkä pitkää jälkeä historiaan mutta joka siinä hetkessä on voimallinen ja vakaa. Kun tämän päivän maailmassa etsitään ja korostetaan draamaa ja ei Stoner tarjoile sitä meille vaikka tilaisuuksia olisi monia. Ja se on ihmeen virkistävää. Vaikka tapahtuisi kuinka kohtalokkaita käänteitä tahansa, niin niiden yli voi myös vain mennä ja jatkaa eteenpäin. Stoner tekee elämässään yhden itsekkään ja radikaalin valinnan tunteiden pohjalta ja sen jälkeen hän seisoo päätöstensä edessä varmana. Sen sijaan että hän mässäilisi omalla huonolla puolisonvalinnallaan hän vain etsii oman tapansa elää sen kanssa. Toki tässä kohtaa joku huomauttaa, että ei tuohon aikaan erottu tuosta vaan. Totta. Mutta en usko, että yleinen tapa ole ollut silloinkaan vain realiteettien eleetön hyväksyminen. Koko kirjassa ei sanallakaan mainita katumusta valintoja tai tekoja kohtaan. Tuntuu siltä, kuin Stoner ei odottaisi elämältä mitään vaan täysin kirkasotsaisena vain ottaa vastaan sen mitä tulee ja annetaan.
Stoner ei ole kuitenkaan mikään nyssäkkä, vaan raivaa oman tilansa ja ottaa oman oikeutensa lempeästi, eleettömästi mutta äärimmäisen viisaasti. Hän todellakin valitsee vain ne taistelut, jotka voi voittaa, sitten kun tietää miten. Siinä on viisautta, jonka soisin yleistyvän omassakin elämässäni. Liian helposti heittää pois sen mikä ei toimi, kun ei malta odottaa että löytää keinon saada se onnistumaan.
Pidän paljon Willimsin tavasta kirjoittaa toteavasti. Hän kyllä kuvailee tunteita ja kokemuksia mutta ei tunnepitoisesti. Hän kertoo ne ja jää lukijan valinnaksi kuinka tunnepitoisesti hän haluaa niihin reagoida. Williams ei selitä, ei arvaile eikä spekuloi. Hänen tekstinsä on kuin Stonerin lapsuudenkoti. Täynnä arkea, maata ja työtä. Kirja on kuin loputon harmaa ja hieman sumuinen syyspäivä jo kauan sitten niitetyllä pellolla. Ei kuitenkaan tylsä ja väritön vaan täynnä niitä syksyn sävyjä joita ei näe ellei osaa katsoa. Violettia, vihreää, harmaan eri sävyjä, punervaa taivasta ja maan ruskeaa, maan sängen oranssia ja yksittäisiä punaisia tupia.
I had to take a long time to decide how to describe this book and its main character Stoner. The only image that eventually came to my mind is good old train with steam locomotive traveling steadily through rails and years. Nothing new, but reliable, trustworthy and full of its own small curiosities. Both the book and Stoner are those well made in old fashion style and skill, which does what its supposed to do, creates its own place in this world, might not the one to remember after a decade but who's strong and steady through its life. When this time of ours is constantly looking for drama Stoner is not the one to give that to us - not because there wouldn't be possibilities. And this feels very refreshing! Even when if we have the most dramatic things happening in our lives, we can just go past and keep living. Stoner does only one selfish choice in his life - based on his emotions and needs. What ever happens after that, he doesn't change his decisions in life, just lives with them. I'm sure now many are thinking that early 20th century wasn't a time of individual decisions, divorces and changes of mind. True. But nobody can convince me that even then it was a common habit to expressionlessly accept what you get. There's not one word of regret toward choices or actions in this book. It feels like Stoner doesn't expect anything from life but just, with bright eyes takes what is given.
Don't understand this wrong. Stoner is no sissy. He does what he needs to do to be comfortable and achieve what he wants but in a most gentle and wise way. He truly chooses only those fights he can win, when he have means to win them. There's wisdom in his actions. At least I tend to throw away things too hastily. I don't have resilience to wait till I have found the right way to win that fight.
I truly like the style Williams write. He does express emotions and experiences but not emotionally. He just tells them. Gives them as a fact, not something to dwell on. It is readers decision to choose how emotionally he/she wants to read and understand what he/she has read. Williams doesn't speculate, guess or elaborate. His text is like Stoners childhood hoe. Full of everyday life, work and soil. This book is like and endless gray and misty autumn day on a long ago cut down field. Not boring though, but full of those colors you won't see if you don't know what to see. Purple, green, different shades of grey, pinkish sky and brown soil, orange stubble and lonely red houses.