(In English below)
Tätä kirjaa lukiessa tuntuu siltä kuin katsoisi 80-luvun dokumenttia New Yorkin taidepiireistä. Suuri osa haastatteluista on tehty mustavalkoisena ja hieman rakeisena jotta niissä välittyisi vakosamettitakkisen kansan eksentrisyys. Paljon tyhjiä hetkiä jolloin jo elämässä kaiken nähneet legendat pysähtyvät muistoihinsa ja puhaltelevat savua tupakastaan. Hienosti tehty dokumentti varmasti. Ongelma on siinä, että se kestää 58 tuntia.
Kirjan kuvaamassa maailmassa mystinen ja arvoituksellinen nuoruus koetaan epäilyttävänä ja uhkaavana ja tietysti se päättyy tragediaan. Kaftaaneihin pukeutuneet vakiokasvot kommentoivat sitä mitä ympärillä tapahtuvat irroittautuen itse täysi siitä mikä kenties oli hieman myös heidän syytään. Alituinen uuden ja ennen kokemattoman löytämisen ketju kulminoitui lopulta pisteeseen, josta jokaisella on mielipide mutta harvalla oikeaa käsitystä tapahtuneesta. Jotenkin tuntuu, että sillä ei oikeastaan ole tässä kohtaa ehkä merkitystäkään. Itselleni tuli tunne tekodramaattisesta tarinasta jossa kärjistyy ensimmäisen maailman ongelmat. Toki se asia joka tässä halutaan nostaa esille on varmasti ihan korostamisen arvoinen: miehiä ja naisia kohdellaan taiteilijana eri arvoisina. Se kuinka elämää suuremmaksi tämä draama kasvaa tuntuu jotenkin vanhalta.
Ehkä tässä vaiheessa on jo selvää, että en ole tämän kirjan suurin fani. Se on aivan liian pitkä, aivan liian sekava ja aivan liian täynnä tyhjää tekstiä. Vastaväitteitä otetaan mielellään vastaan.
When I was reading this book I visualized a document made in 80s of small and closed art circles in New York. A document which was mostly filmed in black and white and slightly unfocused just to emphasize the eccentric nature of those corduroy covered people. A lot of too long pauses when old legends who have already seen everything reminisces good old days and smoke unfiltered tobacco. Great document for sure. But it is 58 hours long.
In this world youth is considered something mystic and puzzling and also a little bit suspicious and threatening - and ends up in a tragedy. Those faces we've seen too many times gives comments of things happened trying to stay out of it even though they are the core reason of the problem. The ever lasting wish to find something new and unexpected culminate to a point, where everyone have and opinion but no-one actually knows what happened. Somehow it feels that in this case that doesn't even matter. For me this book feels like it's a story of artificial world with true first world problems. I acknowledge that the truth that men and women are treated differently in art world is a problem. The way that issue is handled (and made to seem unbelievable serious) feels old.
Maybe it is clear by now that I didn't enjoy this book. It is way too long, way too complicated and messy and way too full of meaningless speculations. If you don't agree, please tell me why!