(In english below)
On joitakin kirjoja, jotka olen lukenut säännöllisesti kerran vuodessa jo usean vuoden ajan. Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo kuuluu (luonnollisesti) sille listalle ja toinen pakollinen on Galsworthyn järkäle The Forsyte Saga.
Löysin Forsyten suvun alunperin 2002 valmistuneen tv-minisarjan kautta. Minulla on aina ollut heikko kohta 1900-luvun vaihteen aikakauden yläluokan anarkiaan. Kuinka kaunis onkaan se maailma, jossa jokainen tietää kuinka aina on tehty ilman että mikään muuttuu mutta joka väistämättä on jo vanhentunutta ja nuorten silmissä pölyistä.
Toisaalta toivon, että en olisi nähnyt filmatisointia, koska sen visuaalinen mielikuva on niin vahva. Voisiko Soames olla muuta kuin punahiuksinen ja ensimmäinen vaimonsa kalpea? Toisaalta ne mielikuvat pitävät lukijan paremmin kartalla siitä kuka kukin on. Kun henkilöiden nimet ovat historiaakin vanhempia ja heitä on paljon, ei lukijaa päästetä helpolla.
Saaga on täynnä kaikkea sitä mitä toivoa saattaa. Rakkauden perässä traditioita rikkovia ihmisiä, tiukkaa pitäytymistä siinä "mikä oikein on" ja vääjäämätöntä kurjan ihmisluonnon aiheuttamaa tuhoa. Oikeastaan tämänkin teoksen nimi voisi olla Ylpeys ja ennakkoluulo. Niiden lisäksi kirjan punainen lanka on omistaminen. Se mitä ja keitä voi oikeasti omistaa, millä ehdoilla ja kuinka liika omistamisenhalu tuhoaa. Forsytet omistavat oman kotinsa ja puolisonsa lisäksi koko elämänsä. Jo kirjan ensimmäisellä sivulla kerrotaan, kuinka yksikään Forsyte ei ole vielä kuollut. Tämä asettaa perustan koko tarinalle. Me olemme itseoikeudella me ja meitä ei horjuta kukaan. Luonnollisesti tästä se alamäki sitten alkaa. Tai ylämäki - riippuu kenen näkökulmasta katsoo.
En ole tätä teosta lukenut suomennettuna, joten en osaa sanoa tavoittaako sen kieli samalla tavalla vanhan maailman hengen. Itse olen niin brittiorientoitunut, että tällainen vanhan englannin elegantti kielenkäyttö hurmaa jo itsessään.
"The yellow leaves came down about those two walking the mile and a half which Soames had traversed so often in those long-ago days when he came down to watch with secret pride the building of the house - that house which was to have been the home of him and her from whom he was now going to seek release"
The Forsyth Saga on suomennettu Forsytein taru. Aluksi en oikein pitänyt tuosta nimestä. Ajattelin, että taru asettaa suvun tarinalle liian kepeän sävyn. Nyt vuosien tuttavuuden jälkeen taru tuntuu juuri oikealta. Taru suvusta joka eli suuruutensa vuosia ylpeydellä ja rakkaudella ja otti vastaan maailman pää pystyssä yhtenä rintamana.
There's certain books I read religiously once every year. One is (of course) Jane Austen's Pride and prejudice. Another is John Galsworthy's The Forsyte Saga.
Forsytes came to my life through mini tv-series filmed on 2002. I've always had this soft spot for british late 19th century upper class anarchy. How beautiful is the world where everyone knows how everything is done without any change meanwhile everything turns out to a dusty old tradition.
On one hand I wish I hadn't seen that tv-serie because the image of the people and places is so strong. Can Soames be anything else than a redhead and his first wife pale? On the other hand those images keeps me in track of who is who. When everyone has older name than history and there's a lot of characters, reader can be in big trouble.
Saga is full of everything you can wish for. There's people chasing breaking traditions when chasing true love, there's strict traditions of "how things are done" and then there's that inevitable destruction caused by wrecked human nature. This book could have easily be called Pride and prejudice too. Along with those there's also a main theme that goes through all the years: possession of things, people and life itself. No Forsyte has died yet is been told on first page. That is the base of whole saga. We own our life and the right to keep our hold on our way of living. And so starts the slow destruction. Or a change to better - depends of whose story's been told.
I read this book in english, so I can't tell how well the translation has captured the language of old England. I'm myself so British oriented that this kind of formal and respective language tickle my fancy a lot.
"The yellow leaves came down about those two walking the mile and a half which Soames had traversed so often in those long-ago days when he came down to watch with secret pride the building of the house - that house which was to have been the home of him and her from whom he was now going to seek release"
For me The Forsythe Saga is a long gone memory of a family who kept their pride through the years of rise and future together loving and holding on the good old times.