Lucy Barton joutuu yhdeksäksi viikoksi sairaalaan mystisen tulehduksen vuoksi 80-luvulla. Yhtenä päivänä hän herää ja näkee äitinsä, jota ei ole tavannut vuosiin. Viiden päivän aikana he puhuvat paljon ja jättävät paljon sanomatta.
Minulle kävi tämän kirjan kanssa samalla tavalla kuin Stroutin edellisenkin (Olive Kitteridge). Kun olin lukenut viimeisen sivu, en tiennyt mitä ajatella. Stroutin tyhjentävä tapa kertoa ja olla kertomatta saa esittämään kysymyksiä, mutta vaikenemaan niistä. Tulee sellainen olo, että jäikö minulla lukematta jotain, enkö ymmärtänyt kaikkea.
Stroutilla on taito riisua tekstistään kaikki ylimääräinen ja olla spekuloimatta väliin jäävää tilaa. Hän kirjoittaa aivan kuin ei tuntisi luomiaan henkilöitä. Lucyn lapsuus on ollut raskas, täynnä asioita joilla ei ole nimeä. Joista on siksi mahdotonta puhua. Sekä ihmiset, että tapahtumat saavat lempinimiä, joilla niistä voidaan puhua mutta joiden avulla ne pysyvät riittävän välimatkan päässä.
New York Timesin kirja-arvostelussa nostettiin esiin se, kuinka kirjassa korostuu amerikkalainen unelma siitä, että taustalla ei ole väliä. Manhattan on se paikka, jossa nykyisyys ja ihmisen omat teot ovat ainoa millä on väliä. Itse en osannut tuota näkökulmaa nähdä lukiessani, mutta jälkeenpäin ajateltuna se on juuri niin. Se millainen Lucyn lapsuudenperheen asema on aikanaan ollut, ei vaikuta hänen elämäänsä tällä hetkellä. Tai ainakaan näennäisesti se ei vaikuta. Kuitenkin esimerkiksi se, ettei hänen lapsuudenkodissaan ollut televisiota vaikuttaa edelleenkin, koska hän ei pysty ottamaan osaa vanhojen ohjelmien muisteloihin tai tunnista niihin tehtyjä viittauksia. Voimme päästä pitkälle elämässämme niin fyysisesti kuin teoissa ja ajatuksissa, mutta lapsuutemme heijastuu silti aina jollain tavalla.
Se mitä kirjassa jätettiin kertomatta jäi vaivaamaan. Siksi odotankin mielenkiinnolla kirjan jatkoa "Anything is possible", joka julkaistiin tänä vuonna (2017). Saadaanko Lucyn nuoruudesta lisää selville, kun kertojana on perheen ulkopuolinen henkilö. Kuullaanko lisää siitä, miksi Lucyn veli lukee edelleen lasten kirjoja ja millainen kohtaaminen Lucyllä ja käärmeellä on ollut.
Koska kirja kuvaa niitä viittä päivää Lucyn äidin kanssa ja heidän keskustelujaan, tarkastellaan kirjassa luonnollisesti myös heidän välistä suhdettaan. Vaikka Lucyn takaumista saa sen kuvan, että hän on halunnut mahdollisimman kauas kotoaan on hän silti helpottunut ja tyhjentävän onnellinen siitä, että hänen äitinsä on paikalla. Se, että heidän välillään on niin paljon hiljaisuutta ja vaiettuja asioita kertoo siitä, että kaikesta huolimatta äidin ja tyttären side on vahva. Kun kyse on elämästä ja kuolemasta, ei muulla ole väliä - läsnäolo riittää.